Konservointi

Konservointi on poikkitieteellinen tieteenala, jonka tarkoituksena on kulttuuriperinnön säilyttäminen mahdollisimman lähellä sen alkuperäistä kuntoa. Sen toimenpiteet tähtäävät kulttuuriperinnön tuhoutumisen ehkäisemiseen tai hidastamiseen.

Konservointi voidaan jakaa kahteen osaan: tekniseen eli käytännön konservointiin sekä säilyttävään eli ennaltaehkäisevään konservointiin, jota kutsutaan myös kokoelmanhoidoksi. Konservointiin kuuluvat oleellisena osana myös tutkimus, dokumentointi sekä erilaiset käsittelytoimenpiteet.

Esinekonservaattori on erikoistunut työskentelemään erilaisten materiaalien kuten orgaanisen puun, luun, tuohen ja nahan sekä epäorgaanisten metallien, keramiikan, lasin sekä kiven parissa. Kulttuurihistoriallisten ja etnografisten esineiden ohella arkeologisten maalöytöjen konservointi ja tutkimus on noussut keskeiseksi osaksi esinekonservointia.

Kulttuuriperinnön konservoinnissa seurataan kolmea eettistä perussääntöä: 1) Minimaalinen puuttuminen esineen koskemattomuuteen, 2) Asianmukaisten konservointimateriaalien käyttö ja niiden poistettavuus 3) Konservointi toimenpiteiden dokumentointi. Sääntöihin joudutaan kuitenkin tekemään kompromisseja sen mukaan arvotetaanko korkeimmalla esineen ulkonäköä, alkuperäistä muotoilua ja materiaaliominaisuuksia vai tehtyjen muutosten poistettavuutta. Poistettavuuden kohdalla on esimerkiksi huomioitava myös omistajan/asiakkaan toiveet, esineen arvo ja merkitys sekä sen fyysiset materiaaliset tarpeet nyt ja tulevaisuudessa, sekä sen tulevan käytön ja tutkimuksen kannalta.

Mikäli vanha esine halutaan saattaa alkuperäiseen kuntoon, on kysymys puolestaan entisöinnistä eli restauroinnista. Entisöinti voi esimerkiksi tarkoittaa vaurioituneen tai puuttuvan pinnan, osan tai maalauksen täydentämistä, jotta esine olisi ymmärrettävämpi ja esteettisesti yhtenäisempi. Asiakkaan toiveista riippuen entisöinti voidaan liittää osaksi kulttuurihistoriallisen esineen konservointia.